Satunnaiset onnenhetket
Olen opetellut nauttimaan satunnaisista pienistä onnenhetkistä; sellaisista, kun arjen keskellä huomaa yhtäkkiä onnellisen leimahduksen sisällään, ja erityisesti olen opetellut pysähtymään niiden äärelle.
Usein nämä pienet onnellisuuden leimahdukset iskostuvat tajuntaan sellaisina ohimenevinä, arkisina hetkinä kuin tänään: olin viemässä vuohille iltaheiniä kiireellä, sillä lapsen kanssa leipomani pitsat olivat uunissa ja minulla oli kymmenen minuuttia aikaa toimittaa eläimille lämpimät vedet ja vuohille iltaheinät. Olin jopa jättänyt toppahousut pukematta, että reissu tulee hoidettua tarpeeksi sutjakkaasti 😀
Heiniä kantaessani huomasin, että satoi lunta. Katsoin ylöspäin, ja otsallani valaiseva otsalamppu loi valokiilan, joka valaisi koko näkymän edestä niin kauniita, suuria ja kevyitä, valkoisia lumihiutaleita. Hymyilin suu auki (ihan oikeasti, enkä vain väitä tässä niin!) Hymyilin, ja katselin pimeyden keskellä otsalampun valossa taivaalta tippuvia lumihiutaleita ja mietin, miten ihanaa on asua täällä, kuinka en haluaisi asua missään muualla, ja miten hyvin asiat juuri nyt ovat.
Tuo luminen näkymä taivasta kohti oli todella kaunis, jopa lumoava. Ensimmäinen ajatus oli ottaa kuva näkymästäni, mutta olin jättänyt kännykän sisään, joten en saanut kuvaa otettua. Ehkä hyvä niin, sillä ei kaikkia hetkiä ole edes tarkoitettu ikuistettavaksi muualle kuin omaan muistiin tai tunteisiin. Useimmitenhan kun valokuvaan yrittää tallentaa itseään sykähdyttäneen hetken, näyttää se kuvassa aivan pliisuilta ja mitäänsanomattomalta. Parempi pitää jotkut tärkeät hetket vain itsellään.
Yllä kuva eilisillalta, kun otin yökuvausmoodilla kuvaa kanalan ikkunasta, joka näyttää vähän rajulta punaisina lämpölamppuineen. Kuvaan tallentui upea tähtitaivas, jota ei paljaalla silmällä erottanut, sillä ulkona oli täysin pimeää.
