Enemmän kuin onnistunut metsäretki
Metsässä kävely on yleensä rentouttavaa ja maadoittavaa puuhaa – mutta mistä tahasta touhusta, jopa telkkarin katsomisesta tai nukkumisesta, voi olla rentous kaukana kun seuralaisena on 3- ja 5-vuotiaat sisarukset. Pahimpien uhmakausien aikaan en todellakaan ole laittanut itseäni sellaiseen tilanteeseen, jossa voisin joutua kantamaan kahta huutavaa, punanaamaista lasta kotiin. Kokemusta on nimittäin yhden lapsen kantotalkoista, sillä vanhemman lapsen pahin uhma osui nuoremman syntymisen aikaan, ja silloin lähes jokaisen pihakävelyn lopetus oli se, kun toisessa kainalossa oli huutava parivuotias tahtoihminen ja toisella kädellä työnsin loskassa rattaita. Onneksi tämä jälkimmäinen jälkikasvuni on luonteeltaan vähän säyseämpi. Siitäkin huolimatta, näin yksin lapsia huoltavana, yleensä olen ennakoiden jättänyt väliin ne reissut, kun on mahdollisuus, että menee hermot (minulla tai kaikilla). Ei se mikään huono asia ole myöntää, jos tietää että ei ole voimavaroja hanskata tiettyjä tilanteita.
Noniin, tätä pohjustusta vasten voin kertoa, että ei olla juurikaan tehty metsäretkiä tällä kokoonpanolla. Useimmiten jäädään myös pihalle touhuamaan ihan sen takia, että pihalla riittää hommaa joka lähtöön ja saadaan siinä mainiosti aikaa kulumaan ja mieli virkistymään. Vanhempi lapsi on kuitenkin koko kesän kysellyt, että voitaisiinko lähteä sieniä poimimaan ja päätin, että nyt kun flunssa on selätettty sen verran, että jotain jaksaa tehdä, on tämä sunnuntai Se Päivä, kun lähdemme yhdessä metsäretkelle ja sieniä etsimään.
En ollut suunnitellut kovinkaan laajamittaista vaellusretkeä, ihan vain pienen reissun lähimetsään, joka alkaa meidän pihan perältä. Omat reput kaikille mukaan tottakai, jotta on retkeilymeininkiä. Evääksi pakattiin keksejä, kaakaota ja pähkinöitä, ja ne pysähdyttiin tietysti syömään heti 15 minuutin vaelluksen jälkeen kun oltiin päästy kokonaan metsään.
Tutkailtiin luonnosta löytyviä ihmeitä, kuten myyrän pesää, puusta kuuluvaa kahinaa, hämähäkkejä, ja tunnisteltiin sieniä. Etsittiin kuumeisesti kanttarelleja, mutta ei löytynyt – pelkkiä valevahveroita. Rouskuja löytyi litran verran, niitä yleensä säilön suolassa ja käytän sienisalaatissa.
Kaikki meni niinkin täydellisesti, että oltiin jo matkalla kotiin päin kun kuului ne hälyyttävät ”olis aika kova vessahätä” -sanat. Vessaankin ehdittiin ajallaan!
En harrasta mitään toksista positiivisuutta, mutta silloin kun asiat menee hyvin, niin silloin saa asiasta riemuita ylistyssanoin! Jee! Mustikoitakin löytyi vielä sen verran että typyt viettivät niiden parissa aikaa kun minä katselin sienien perään.
Tämän mukavan ja hyvin onnistuneen reissun jälkitunnelmissa suunnittelin jo seuraavaa reissua ensi viikonlopulle ja ties mitä mahdollisia reissuja tulevaisuuteen. Täytyy nyt pessimistinä pitää mielessä kuitenkin se, että sitten kun näistä reissuista tulee tapa ja vieraskoreus karisee pois, voi olla luvassa myös enemmän taaperouhmaa ja hampaiden kiristelyä.
